Varoitus lapionheiluttajille

Älkää lapioiko lunta oudoissa asennoissa.

Siinä sattuu ikävästi selkään.

Älkää oikeastaan autoilkokaan.

Pyörät muuttuvat kelkan jalaksiksi.

Eilinen lumimyräkkäluistelu Porvoon moottoritien pöperöisillä

ajourilla on tuoreessa muistissa.

Onneksi ei ollut vastaantulijoita.

Uskaltauduin kuitenkin rattiin, kunnes auto jämähti kiinni

ihan melkein kotipihalla.

Kun lapioin lumeen jämähtäneen autoni

alta lunta,

jonnekin neulomisvamman tienoille

iski uusi pistävä kipu.

Kuin puukko keuhkoihin, voisin kuvailla,

vaikken ao. asiaintilasta tarkkaan ottaen mitään tiedäkään.

Nyt ei sitten liikuta senkään vertaa,

mitä muutenkaan jaksaisin.

Tekisi mieli itkeä,

mutta hevosnaiset eivät turhia ulise.

Voisiko tämä lumen tulo kuitenkin jo loppua?

Onneksi on Esteri,

tuo patologisen utelias ja sisukas kissaeläin.

Se muistaa ystävänsä neulahiiren asuvan

 kirjavassa ompelurasiassa.

Koska en varsinaisesti halua antaa

Essin leluksi neuloja kuhisevaa huopajyrsijää,

pidän sen visusti piilossa.

Essiä ei kuitenkaan helpolla

saa luovuttamaan.

Se asettuu koriin mukamas muina kissoina

ja alkaa sitten ihan sivumennen vaan

haistelemaan ja raplaamaan rasiaa.

Kun huomautan asiasta,

Essi sanoo "miu" silmiään räpytellen

ja näön vuoksi nuuhkii vähän muualtakin.

Ja palaa taas ompelurasian kimppuun.

Kun se hiiri on siellä.

Esteri on jääräpää hääräilijä.

"Hei hiirulainen, sinnekö pujahdit?

Ihan kaverina tässä kyselen..."

"Eihän tässä mahdu kääntymään,

miksi tämä on näin pieni..."

Aasinsiltana eläimiin liian pienissä paikoissa

tämä hauska postaus, jolle nauroin enemmän kuin terveellistä olisi.

Sieltä löytyy muitakin aivan hurmaavia pupuja

(ja kammottavan pelottavia vahtikoiria).

Asiaa appeesta ja satuloista

Ihottumahevosen omistajana

ohimolohkoa kolkuttaa alituiseen tieto

lähestyvästä kesästä

ja purevista pirulaisista.

Olen etsiskellyt rehua,

jolla olisi koettua hyötyä nimenomaan issikoiden

ihottuman ehkäisyssä/lieventämisessä

ja päätynyt uskomaan Eggersmannin Derma Vital Cubesin tehoon.

(Kuin salatiedettä nämä eläinrehut ja niiden sisällöt,

 voin kertoa.)

Sitten alkoi nyppimään, sillä ko. rehua

ei ollut lähempänä kuin Lohjalla.

No, eihän Lohjakaan ole toisella puolen Suomea,

mutta jotenkin tympäisi matka kuitenkin.

Tänään sain iloista sähköpostia:

juuri tuota Dermaa aletaan myydä Vermon Hevosväylässä!

Siis Espoossa, jei!

(Maksamaton mainos tämä.)

Aaltoja ja tuuletuksia!

Lisää seuraa, jos raksut vielä ovat Basuunalle hyödyksikin!

Bassin satula-asia on tällä erää hyvä.

Daaleman toimii.

Mutta se Madonna.

Tosi lyhyt selkä, lievästi notko.

Leveä, pöytämäinen sään ympäristö.

Takakorkea.

Mitä vielä?

Madonna koulutettiin 16,5"- tuumaisella

satulalla, joka sopii sille loistavasti.

Minä en saa viehkoa takapuoltani

mahtumaan kuustoistapuolikkaaseen,

olenhan ns. leveäluinen.

Voi siis olla, ettei omistajatäti juuri tammallaan ratsastele.

No, onneksi se on kaunis katsella!

Seuraava hevonen, jonka ehkä kenties ostan,

on pitkäselkäinen, mäyräkoiramainen

jytky suokkiruuna.

Satulansovittajiin olen ollut yhteyksissä

ja sovittelurumba alkaa,

kunhan saan otettua erinäisiä kuvia Madonnan rakenteesta

sovittajan katseltaviksi.

Menee loppuviikkoon sekin touhu.

Madonnalla on nyt nuori ja lahjakas ratsastaja,

josta olen iloinen.

Hepan pitää saada matkamittariin numeroita,

eikä ketä tahansa ohjiin roikkumaan.

Guruni M sanoo tammukan olevan säpäkänpuoleinen,

mutta tervepäinen ja tottelevainen.

Hyvä hevonen.

Töltti on niin auki, että se tarjoaa sitä

vaikka ravia pyytäisi.

Gummihan sen ravivahvalta Mimmeliltä esiin taikoi.

Hevosen lyöminen

Tavallisesti pysyttelen kepeissä ja suht iloisissa aiheissa

tässä blogintapaisessani.

Ihan vaan siksi,

että olen luonteeltani melankolinen ja asiat

raskaasti ottava

ja on hyvä, että edes jossakin

voin/saan olla pelkästään likimain hyväntuulinen.

Yksi asia on kuitenkin

päätäni vaivannut

ja jokin aika sitten se taas rävähti esiin.

Kuin isku vasten kasvoja.

Sillä juuri sitä se oli.

Eli kuten otsikko sen sanoo;

hevosen lyöminen.

Ja nimenomaan päähän lyöminen.

Olen itsekin läpsäyttänyt (huomatkaa sanavalinta!)

karsinassa päälle tulevia hevosia lavoille.

Yhtä kavioillaan sarjatulta tarjoavaa elämäänsä väsynyttä

hevosparkaa

alennuin hermostuneena läpsäyttämään (just)

kaulalle.

Lienen yliherkkä, sillä nämäkin kerrat

ovat jääneet synkkinä mieleeni pyörimään.

Muutaman kerran tekoni ovat auttaneet,

mutta ainakin yhden kerran hevonen vain ärhenteli lisää.

Kaikissa ratsastuskouluissa,

joissa olen ollut asiakkaana tms.,

hevosia on lyöty päähän.

Ja räväkästi.

Poskilitsi.

Esimerkkiä samalla oppilaille näyttäen.

Syinä mm. talutuksessa ryntäily, näykkiminen, pureminen.

Itse en lyö ketään kotona enkä töissä,

harvemmin kauppojen kassajonoissakaan,

joten en oikein löydä syytä lyödä

eläimiäkään.

Käteni ei nouse, ellei tilanne ala olla uhkaava

ja vaarallinen,

jolloin väitän läpsäisyn (niih) olevan

enemmänkin refleksi, kuin harkittu tapa reagoida.

.

Jolloin siis vastaan väkivaltaan sillä itsellään.

Hevosethan kasvattavat nuorempia ja pitävät yllä

laumahierarkiaa

potkuilla, puraisuilla ja uhittelulla.

Jotkut ihmiset puolustavat käytöstään sillä

ja näen siinä hippusen järkeäkin.

Johtajaori antaa sapiskaa retteilijöille,

miksen siis minäkin, johtajatamma kun olen.

Vai meneekö se niin?

Olenko ottanut pienestä asiasta liikaa stressiä

vai onko nyrkin näyttö ja käyttö hevosella oikein,

jos tilanne sitä vaatii?

Paino- ja kokoeroa kun on melkoisesti.

(Tämäkin on suosittu perustelu.)

Varoitus neulojille

Venäytin eilen illalla selkäni/kylkeni

neuloessa.

(Tarkemmin: kurotin lankakerää lattialta

vinon kierteisessä asennossa ja siihen asentoon sitten jämähdin

muutamaksi toviksi,

kun kipu iski kuin puukko.)

Neulominen voi olla brutaalia puuhaa.

Nukkumaan meno hampaanpesuineen

sun muineen

kesti kaaaauan hitailla, harkituilla liikkeillä.

Tänäänkään ei ole paljon tarvinnut

renkaissa roikkua

tai punnerruksia rutistaa.

Ratsastaminen tai autoilu ei tule kuuloonkaan.

Aika on siis kulunut - neuloessa.

Extremeä tämä elämä.

 

Tämän jengin seurassa neulominen

on hauskaa, vaikkei juuri etenekään.

Tosin kun on puolen tusinaa UFOa

samaan aikaan,

edistyminen per neule on pientä joka tapauksessa.

Jompikumpi karvatassu on aina langoissa

tai temmellys vaatii aikuisen väkiintuloa.

Kuvien perusteella

olemme juurtuneet ruskean sohvan nurkkaan.

No niin olemmekin!

Topi on lutuinen herrasmies

ja niin ihanan pehmeä.

Essi ei malttaisi jättää kaveria

hetkeksikään rauhaan.

Sunnuntaina sateli lunta

Vaan eipä pehmeä ja verkkainen lumisade meitä haittaa.

Mieli lepää talvista maisemaa

ja lumisia peltoja katsellessa

(vaikkei hankea ja tietä meinaakaan toisistaan erottaa),

mutta totta puhuen

en meinaa malttaa odottaa

kevättä.

Se on ihan kohta.

On se.

Vaikka kesä tietääkin Bassin kokoaikaista 

loimitusta

ja paarmoja ja polttiaisia

ja rasvausarsenaalia

ja revenneitä huppuja

ja kutinaa

ja hankaamista

ja paljon harmia ja epämukavuutta...

... no, tarkemmin ajatellen Bassi taitaa viihtyä

nahoissaan paremmin talvisaikaan.

Eli olkoon talvista säätä

niin kauan kuin lystää!

Naapurista vaeltanut Elmeri-katti

viihtyy hevosten kanssa

samoilla heinäkasoilla.

Elmeri on peloton veijari

ja jakaa sapuskat kaviollisten kavereidensa

kanssa.



Hevosten heinän rouskutus

on unettavaa.

Ne keskittyvät syömiseensä

zeniläisellä hartaudella.

Niin oikein.

Kunnon sunnuntaifiilis.

Lastenratsu - aikuiset penkkaan!

Tytär ratsasti Bassilla kentälle, kentällä ja takaisin tallille

ihan omaohjaisesti.

Häntä ei missään tapauksessa 

olisi saanut valokuvata

- se on ihan LOL -

mutta muutaman räpsäyksen sain tehtyä.

Bassi totteli nöyrästi

ja liikkui varovaisesti.

Voltteja ja kulmia

syntyi useita.

Hieno hevonen!

Mammalla ei ollut yhtä hyvä tuuri seuraavana päivänä.

Umpimaastovarma hevonen

säikähti oikein kunnolla j o t a i n

autiotaloa ohittaessamme

ja minä lensi kinokseen kuin rukkanen.

Se kävi niin vauhdilla,

että en ehtinyt tajutakaan,

mutta jokin ääni mahdollisesti kuului jostain

ja pelästytti hevosen..

Bassi jäi viereen seisomaan, 

mutta ei kuitenkaan antanut kiinni,

vaan

lähti komeaa laukkaa tallia kohti.

Minä kävellä paarustin perässä

ja mietin,

että näitä tilanteita silmällä pitäen kannattaisi maastoilla

ainoastaan siinä sadan metrin säteellä tallista.

Soitin tallille, Bassi antoi siellä kiltisti kiinni

ja sitten se talutettiin minua vastaan 

Nousin säpsyilevän ja säikyn

ruunan selkään

itsekin aika säpsynä.

On karmeaa,

ettei saa kytkettyä itsestään säikähdystä pois, sillä siten estää

hevosenkin rentoutumisen.

Etenkin, kun en ehtinyt putoamisesta edes säikähtää.

Ainakaan tietoisesti.

Ehkä matelijanaivoni siellä jossain aivorungossa

suorastaan pillastuivat.

"No, sieltä jostain kuului jotain

ja se sotki minun meditaationi.

Siinä sitten pomppailin yläpystyä

ja minkä minä mahdan,

jos selässäni ollut mamma

ei ehdi kiinni kauhukahvaan.

Että katsokoon ihan peiliin vaan,

jos syyllistä etsii."

Ja mikä ihmeellisintä:

putoaminen hankeen ei sattunut,

mutta seuraavana päivänä

särkee joka paikkaan

ja kävelen kuin 

tönkkösuolattu tonttu.

TÄTÄ on vanhentuminen.

Hidastumista.

Kipu ja kolotuskin saavuttavat tietoisuuden

vasta seuraavan vuorokauden puolella.

Tai ehkä tietoisuus tiedostaa ne

jälkijunassa.

Yhtä kaikki; en ole enää nuori,

vaikka sitä ei touhujani katsellessa

uskoisikaan.

Essukka ja Topsukka

Näiden kamujen keskinäinen

seuranpito

on viihdyttävyydessään jotakuinkin

parasta, mitä rahalla saa.

Valitettavasti kommunikointi on erittäin nopeatempoista

ja keskinkertaisilla älynlahjoilla varustettu katselija

putoaa kärryiltä nopeasti - jos on alunperin

kyytiin päässytkään.

Esteri kokeilee uutta näkökulmaa kaniiniin.

"Näyttäisikö tuo tyyppi yhtään fiksummalta,

jos katselisin sitä pää alaspäin?"

"Joo ei, pää takaisin, alkoi huimata ja tulla kaksoiskuvia."

"Kuule Pekka, entäs jos puhuttaisiin

välillä siitä, mikä meitä ehdokkaina erottaa?

Otettais vaikka vähän mittaa toisistamme?

Mitattais ekana vaikka häntä!"

"Mitataan kuule ekana korvat

ja erotaan sitten toisistamme.

Käy mulle."

"Ohhoh. Mikä tuolla alhaalla heiluu ja mitä tuo

särkyvän astian ääni oikein on?

Onko emäntä viimeinkin flipannut? 

Höristä nyt niitä korviasi

ja selvitä asia."

"Se on Paavo V, joka tutkii, moneenko osaseen

yhden vaalimukin saa rikottua."

*****

Essi on tunnetusti A I N A siellä,

missä tapahtuu.

Siellä missä joku tekee jotakin.

Yleensä se on suloista,

mutta joskus minusta tuntuu,

että elämääni vaani kunnon stalkkeri.

Ompelukoneen hurina ja

kaikki ne ihanat lankarullat, kuminauhat, napit,

neulatyynyt, rapisevat rasiat sun muut hilpetöörit

huumaavat Esteri-neidin.

Neulatyyny on viekoittelevasti hiiren muotoinen,

joten siihen on pakko iskeä hampaansa.

Aika fakiiri!

Ja jos ompelen jotain isompaa,

Essi tietenkin istahtaa kankaan päälle ja alkaa

muina kissoina kehrätä.

"Ompele ompele, anna surrata! Surrur, surrur.

En mä tässä mitenkään tiellä ole..."

Kamera, loimi ja siniset silmät

En ole enää ihan varma,

kuuluuko talvella olla N Ä I N kylmä.

Posket paleltuivat tallilla,

kamera hyytyi pakkaseen

(sikäli samantekevää, sillä kameran USB-johto on kadonnut,

eli kuvia ei saa siirrettyä)

ja taitaa olla järkikin jäässä.

Bassi oli intomielinen ratsu pakkasesta huolimatta,

tai ehkäpä juuri siitä johtuen.

Rapsakka keli pistää

töppösiin vipinää.

Eilen kävin myös Madonnan luona

viemässä sille

stailikkaan ulkotoppiksen.

Musta violetein kanttauksin;

tulee ihan Hanoi Rocks-ajat mieleen!

Ja sattuipa kerrankin just sopivan kokoinen loimi.

125 cm - jospa en enää sortuisi

hankkimaan niitä jättikauhtanoita,

joiden suojaan mahtuu väljästi viisipäinen lauma ja vielä säilöheinäpaalikin.

Koska omia tuoreita otoksia ei ole saatavilla, 

koristelen postini taasen

internetin löydöillä.

Näin huvittavan näköisiä issikkavarsoja

 Islannista löytyy.

Tosin tuosta alimmaisesta 

en ole ihan varma.

Väri ja muoto tuovat mieleen vesimyyrän tai

jonkun laamajohdannaisen.

Ylimmällä on siniset silmät,

siinä syy hypnoottiseen katseeseen.