Tytär ratsasti Bassilla kentälle, kentällä ja takaisin tallille
ihan omaohjaisesti.
Häntä ei missään tapauksessa
olisi saanut valokuvata
- se on ihan LOL -
mutta muutaman räpsäyksen sain tehtyä.
Bassi totteli nöyrästi
ja liikkui varovaisesti.
Voltteja ja kulmia
syntyi useita.
Hieno hevonen!
Mammalla ei ollut yhtä hyvä tuuri seuraavana päivänä.
Umpimaastovarma hevonen
säikähti oikein kunnolla j o t a i n
autiotaloa ohittaessamme
ja minä lensi kinokseen kuin rukkanen.
Se kävi niin vauhdilla,
että en ehtinyt tajutakaan,
mutta jokin ääni mahdollisesti kuului jostain
ja pelästytti hevosen..
Bassi jäi viereen seisomaan,
mutta ei kuitenkaan antanut kiinni,
vaan
lähti komeaa laukkaa tallia kohti.
Minä kävellä paarustin perässä
ja mietin,
että näitä tilanteita silmällä pitäen kannattaisi maastoilla
ainoastaan siinä sadan metrin säteellä tallista.
Soitin tallille, Bassi antoi siellä kiltisti kiinni
ja sitten se talutettiin minua vastaan
Nousin säpsyilevän ja säikyn
ruunan selkään
itsekin aika säpsynä.
On karmeaa,
ettei saa kytkettyä itsestään säikähdystä pois, sillä siten estää
hevosenkin rentoutumisen.
Etenkin, kun en ehtinyt putoamisesta edes säikähtää.
Ainakaan tietoisesti.
Ehkä matelijanaivoni siellä jossain aivorungossa
suorastaan pillastuivat.
"No, sieltä jostain kuului jotain
ja se sotki minun meditaationi.
Siinä sitten pomppailin yläpystyä
ja minkä minä mahdan,
jos selässäni ollut mamma
ei ehdi kiinni kauhukahvaan.
Että katsokoon ihan peiliin vaan,
jos syyllistä etsii."
Ja mikä ihmeellisintä:
putoaminen hankeen ei sattunut,
mutta seuraavana päivänä
särkee joka paikkaan
ja kävelen kuin
tönkkösuolattu tonttu.
TÄTÄ on vanhentuminen.
Hidastumista.
Kipu ja kolotuskin saavuttavat tietoisuuden
vasta seuraavan vuorokauden puolella.
Tai ehkä tietoisuus tiedostaa ne
jälkijunassa.
Yhtä kaikki; en ole enää nuori,
vaikka sitä ei touhujani katsellessa
uskoisikaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti