maanantai 20. tammikuuta 2014

Masu-Madonna ja Karva-Nalle



Madonna siis muutti reilun vuoden ylläpidon jälkeen
ikäänkuin kotiin.
Huonon onnen seuraamalla tammaneidillä
on ollut kaikenlaista pientä vaivaa.
Ei onneksi mitään kuolemanvakavaa,
mutta ikävää ja kivulloista siltikin.
Nyt on oireiden perusteella diagnosoitu mahahaava.
Ison tallin säännöstelty ruokinta ei ollut hyväksi Madden mahalle,
eikä karsinaelämäkään stressiä parantanut.
Nyt on vapaa vähäsokerinen heinä
ja pihatossa tasapainoinen tammaporukka.




Luulin isojen ilopomppujen alkavan,
kun vanhat kaverit Bassi ja Madonna tapaavat 
pitkästä aikaa.
Vaan ei puhettakaan.
Kaksi noloa ja hämillistä hevosta hieman haisteli toisiaan
ja alkoi sitten katsella ihan omiin ilmansuuntiin.
Tuli mieleen teinirakkauden kokenut pariskunta,
joka vuosien päästä näkee toisensa
ykskaks samassa kassajonossa.
Miten niin omakohtaista kokemusta?
Ei keksi oikein mitään sanomista
ja toivoo vain olevansa luontevan näköinen.





                                             "Onpa ilmoja pidellyt, aika vähälumista ollut..."



"Huh, meinas mennä vaikeeks."


Madden tulevaisuus on vähän auki,
mutta mahan terveeksi saattaminen
on tietenkin ensimmäisenä asialistalla.
Olen jotenkin helpottunut,
että kaikki kaviokkaat ovat nyt samassa hyvässä paikassa.
Tässä silmäin alla.


Umpisuloinen Nalle
on saanut rokotukset,
sen kaviot on vuoltu,
hampaat on hoidettu
ja karvakasa on myös tunnistettu. 

Verikokeen otto ei onnistunut
tuon uskomattoman mammutinkarvan alta,
joten identiteetti todetaan jouhien avulla.
Helpompi niin.
Tunnistaja oli huvittunut,
kun tunnistettava "hevoseläin"
karkaili jalkojen välistä.




Nalle katsellessaan tulee aina hyvälle mielelle.
Ja kun isäpappa astelee viereen,
hyvä mieli tuplaantuu.
Kaksi lempeää luttanaa.



Valtavat kaviot.

keskiviikko 15. tammikuuta 2014

Uusi turpa

Kovin kauaa en malttanut pysyä
blogista erossa.
Luin kaikki vanhat tarinat
ja se oli hurjan hauskaa.
Moni asia palautui mieleen, monet tunnelmat muistuivat.
Eläinten kanssa tapahtuu paljon kaikenlaista
ja osa unohtuu vääjäämättä,
ellei niitä jotenkin dokumentoi.
Siispä jatkoa seuraa.

Uusi turvallinen ystävä
saapui joukkoomme loppuvuodesta.

Lokakuussa se vielä eleli äitinsä luona ja
ujosteli vähän kuvaajaa.
Maito maistui.



Marraskuussa se jo kipusi rohkeasti ja ennakkoluulottomasti 
traileriin, josta oli ykskaks tullut valtavan suuri traileri.
Toinen melkein eksyi sinne!




Uudella kotipihalla.
Eipä oikeastaan edes pelottanut,
mutta vähän piti mäkättää.
(Lue: hirnua.)


Ensin löytyi simpsakka shettis-neiti,
joka pienen minivarsan rinnalla näytti jättimäiseltä.
Yhteinen sävel löytyi oitis.
Kiva hoitotäti.



Ja sitten se kaikkein jännittävin ja hassuin juttu.
ISÄ!
Pieni ponipoika matkusti isossa kopissa
isäpappansa luo. 
Isästä oli elämän tuulissa tullut tällä välin ruuna,
mutta sehän on ihan toinen juttu se.
Isä ja poika tuoksuttelivat toisiaan
ja hyväksyntä oli sillä selvä.
Vähän nykyistä ruunaa taisi mietityttää se,
miten kummassa tämä jälkeläinen hänet löysi...
ei sen hehkeän ruunikkotamman kanssa tämmöisistä oltu sovittu...



Aidan toisella puolen asui jättiläisissikoita,
jotka taisivat kammota pientä poikaa
enemmän kuin pieni poika niitä.
Isä oli onneksi turvana tutustumiskierroksella.




Ja kun isän kutsumanimi on Karhu,
voiko pojasta tulla muuta kuin NALLE?