Raikasta pohjoistuulta (tuulta nyt ainakin, suunnalla niin väliä)
ja lunta kaikissa muodoissa
olemmekin saaneet nauttia yllinkyllin.
Maaliskuun alussa voisi periaatteessa
jo vetää ihottumaloimen heposen niskaan,
mutta sen verran ihanasti on ollut yöpakkasia,
että antaahan olla.
Ja se tuuli karkoittaa uskaliaimmatkin yökköset.
Välillä hieman nolona miettii,
jotta näinköhän sitä on ihminen
ihan piittaamaton ja pimeä,
kun raahauttaa heporievun kaukaiselta ihottumattomalta saarelta
tänne surviaisten sekaan kutisemaan.
Silloin, häpeänpunan poskilla leiskutessa,
palautan mieleeni Topias Tuppuraisen,
jonka 'pelastimme' eläinkaupan vitriinistä
pitkämieliseen kotiin asustamaan.
Topi on pieni ja kevyt, samettinen ja hellyyttävä olento,
mutta vaikka olen koettanut käsitellä sitä kuin
käärinliinan kappaletta,
se on yhä usein pakokauhun partaalla ollessaan ihmisen kanssa.
Harvinaisina hetkinä se saattaa ihan itse tulla viereen
ja torkkua jalan kupeessa.
Silloin ei uskalla liikahtakaan.
Joskus käärin sen keveästi huiviin
ja se köllii rinnallani kuin
kenguruhoidossa oleva vauva.
Ja hengittää melkein rauhaisasti.
Silmät raollaan.
Nenänpää väpättäen.
Kynnenleikkuu sujuu, hampaiden lyhennys nykyään myös,
mutta turhanpäiväistä huomiota ja hellittelyä
Topi ei kestä ilman riuhtomista ja/tai säälittävää vikinää.
Ja muukin huomio saa sen kaikkoamaan,
vaikka lankakerät olisivatkin olleet mukavia nujuutettavia.
Omppu-neitokaisella on meneillään
viides vauvakuume/valeraskaus.
Tämä on tähänastisista pahin.
Se rakentaa estrogeenisella vimmalla pesää.
Ei hirveästi syökään,
vaan silppuaa heinät pesätarpeiksi
yhdessä karvatuppojensa kanssa.
Tuhina ja kurina,
kaaputus ja raaputus
ja kumeat murahtelut vain kaikuvat ilmassa.
Häkki on sisustettu uudestaan useaan kertaan.
En tajua, miten se pystyy siirtelemään
painavia ruokakippoja vessalaatikkoon ja takaisin.
Se silppusi pienen pahvilaatikon
ja koettaa nyt taitella pahvinpaloista
jotain arkkitehtoonista struktuuria pesäänsä.
Ja vaikka häkin ovi on auki tuntikausia, se ei tule ulos.
Kun houkuttelen,
se tuhahtaa ja yrittää näykkäistä ja iskeä käpälällä.
"Tänne ei tulla! Häivy, kammotus, pesäni luota!"
Stressaavaa on kaniäitiys,
vaikkei poikasista näy töpöäkään.
Normaalistihan Omppu on ihan löllykkä
ja umpilempeä.
Huvittavaa (no jaa, ei ehkä kaikista) oli,
kun kanien kolmikerroshäkki romahti.
Topi-parka asuu ylinnä
ja se oli kauhuissaan,
kun häkin lattia oli ykskaks ihan vinossa ja
sen henk.koht. tavarat vinksinvonksin yhdellä sivulla.
Keskikerros eli heinä- ja puruvarasto
(kuulostaa kivasti tallilta!)
koki pahimman tuhon.
Ja alinna oli mistään muusta kuin pesästään tietämätön
Omppu,
joka jatkoi touhukkaana hormoniensa viitoittamaa kaaputusta.
Ei kanivahinkoja,
ja nykyään häkkyräkin on vain
kaksikerroksinen.
