Uusi turpa

Kovin kauaa en malttanut pysyä

blogista erossa.

Luin kaikki vanhat tarinat

ja se oli hurjan hauskaa.

Moni asia palautui mieleen, monet tunnelmat muistuivat.

Eläinten kanssa tapahtuu paljon kaikenlaista

ja osa unohtuu vääjäämättä,

ellei niitä jotenkin dokumentoi.

Siispä jatkoa seuraa.

Uusi turvallinen ystävä

saapui joukkoomme loppuvuodesta.

Lokakuussa se vielä eleli äitinsä luona ja

ujosteli vähän kuvaajaa.

Maito maistui.

Marraskuussa se jo kipusi rohkeasti ja ennakkoluulottomasti 

traileriin, josta oli ykskaks tullut valtavan suuri traileri.

Toinen melkein eksyi sinne!

Uudella kotipihalla.

Eipä oikeastaan edes pelottanut,

mutta vähän piti mäkättää.

(Lue: hirnua.)

Ensin löytyi simpsakka shettis-neiti,

joka pienen minivarsan rinnalla näytti jättimäiseltä.

Yhteinen sävel löytyi oitis.

Kiva hoitotäti.

Ja sitten se kaikkein jännittävin ja hassuin juttu.

ISÄ!

Pieni ponipoika matkusti isossa kopissa

isäpappansa luo. 

Isästä oli elämän tuulissa tullut tällä välin ruuna,

mutta sehän on ihan toinen juttu se.

Isä ja poika tuoksuttelivat toisiaan

ja hyväksyntä oli sillä selvä.

Vähän nykyistä ruunaa taisi mietityttää se,

miten kummassa tämä jälkeläinen hänet löysi...

ei sen hehkeän ruunikkotamman kanssa tämmöisistä oltu sovittu...

Aidan toisella puolen asui jättiläisissikoita,

jotka taisivat kammota pientä poikaa

enemmän kuin pieni poika niitä.

Isä oli onneksi turvana tutustumiskierroksella.

Ja kun isän kutsumanimi on Karhu,

voiko pojasta tulla muuta kuin NALLE?