Turvalliset ystäväni

Kävinpä yskää uhmaten,

Michelinmieheksi puettuna,

moikkaamassa heposiani.

Koska oli ikävä.

Tiesin molempien olevan hyvässä tallessa,

hoidettuna ja huollettuna,

mutta kun on ikävä.

Hevosten läheisyydessä on jotain

alkukantaista,

jotain aitoa,

jotain oikeaa.

Kun pienenä tyttönä talutin

heinäntekopäivän iltana isoja, väsyneitä työhevosia laitumelle,

tai kun illalla juotin sankon toisensa jälkeen 

työnsä hyvin tehneelle ruunalle,

ymmärsin tekeväni jotain oikeaa ja ikiaikaista.

Luontokappale oli taas kerran auttanut voimillaan ihmistä

ja oli nyt palkkansa ja huolenpitonsa ansainnut.

Omat harrastehevoseni eivät todellakaan näänny työtaakkansa alle,

mutta heidän kanssaan koen samaa

aitoutta ja arkaaista voimaa.

Hevoset ovat oikeita asioita sen kaiken keinotekoisen rinnalla,

jota elämäämme työnnetään.

En osaa tätä selittää paremmin,

mutta tunne on sitäkin vahvempi.

Mamin Madonna.

T oli käynyt aamulla 

pitkällä lenkillä Bassin kanssa

ja ruuna mulkoilikin minua

melko epäluuloisena.

Se oli selvästi napostanut heinää mahansa täyteen

ja otti nokosia vakiopaikallaan.

Ei aikomustakaan raahautua lenkille.

Tämä ihana, sosiaalinen nuori tamma

(Bassin suuri rakkaus)

on aina ensimmäisenä vastaanottamassa

ihmisiä pihattoon.

Puhalleltuaan tuokion Katrin niskaan,

se tajusi lopulta,

mistä oikeastaan tässä kaikessa on kyse.

HEINÄSTÄ!