Ei minun, vaan tyttären.
Ipana on osoittautunut erittäin omatoimiseksi, yritteliääksi
ja reippaaksi tytöksi,
joka menee rohkeasti pelkojaan kohti.
Tytöstä polvi paranee
ja se on ihanaa huomata..
Äiti saa olla karsinan lähellä,
mutta liika hösötys ja auttaminen on kielletty
- se aiheuttaa julmia mulkaisuja.
Tällä alkeiskurssilla kuitenkin on
lapsia, joilla ei ole aikuisia mukana,
eikä hoitajatkaan aina ehdi paikalle,
joten pääsen auttamaan tyttöjä
riimun pukemisessa, kavioiden putsauksessa
tai yleisessä kurinpidossa näykkiville hepoille.
Ja rohkaisemaan.
Ammatti näköjään seuraa mukana.
Tämä tumma suokkiherra on hieno tapaus.
Ei näyki, eikä ojentele jalkojaan
epämukavan lähelle.
Lempeä luonne ja niiiiiiin pehmeää on karvansa hänen.
Mutta vauhdikas se on, kepeäkavioinen.
Siksipä vähän kylmäsi sydäntä,
kun kohtuni hedelmä
ratsasti ilman talutusta moisella menevällä ratsulla.
Hyvin meni kuitenkin.
Kevennyskin sujui luultavasti paremmin kuin äidiltä,
joka maneesin katsomossa yski itsensä
likimain penkin alle.
Milloin tämä yskä loppuu?
Tallilla, jolla neiti käy,
ei ole ainuttakaan ihan pientä ponia alkeiskurssilaisille.
Kolmisen ponia ja sitten ihan täysikokoisia ratsuja.
Alussa vähän hämmästelin moista,
mutta menee se näköjään näinkin.
Ainakin lapset tottuvat heti isoon eläimeen ja oppivat
olemaan sille pomoja.
Vaikka toki iso hevonen
ja sitä varustava pieni tyttö
on välillä hieman koominen yhdistelmä.
Suitsien pukeminen
on vaikeaa minullekin,
jos hepo päättää nostaa hampaansa
kohti taivasta.
Issikkasuitsiin
tottuneena sitä tietysti miettii,
onko näissä isohevossuitsissa ihan välttämättä
oltava niin monta hihnaa.
Sitten jäänkin odottamaan kauhulla
jatkokurssia
ja laukan harjoittelua.
Mutta sen kauhun pidän omana tietonani;
tyttärelle asia tuskin on erityisen pelottava.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti