Vaikka makaan nenäliinojen ympäröimänä
sohvalla,
enkä pääse maailmalle kulkemaan,
maailma kulkeutuu luokseni.
Niin kuin tämä
järkyttävän suloinen pieni olento,
jonka tuotiin nähtäväkseni.
Olen kyllä opettanut tyttärelle,
että vaikka pienet jänislapset
kyyhöttäisivät keväisin metsässä ihan ypöyksin,
ne eivät silti ole hylättyjä; emo tulee takaisin.
Ja että niihin ei saa koskea;
ihmisen inha lemu se vasta karkoittaakin
emon pois.
Villieläin ei kuulu ihmisen syliin.
Ja samaa saarnasin äskenkin.
Kaksi huumaantunutta pikkutyttöä,
joiden puhe koostui pelkistä vokaaleista
("Oiiiii..." ja "Uiiiiiii...")
katsoivat tyrmistyneenä, kun komensin heidät
viemään rusakkovauvan HETI sinne,
mistä olivat sen mukaansa napanneet.
Ja veiväthän he.
Rakensivat kuulema aitauksen pienokaisen ympärille
ja silittivät pajunkissalla, koska
"pajunkissa ei haise ihmiselle!"
Toivottavasti äitirusakko on samaa mieltä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti